Meillä oli viime yö todellista horroria. Sandoo itki kolmesti tunnin, alkuyöstä ja kahden syötön jälkeen. Kahden hyvin nukutun yön ja päivän jälkeen poijalla oli tietty energiaa pistää kampoihin tai sitten se oli vain hoksannut, että nyt pitää laittaa kova kovaa vastaan. En heltynyt, vaikka poikaparka kiipeili sängyn pinnoja pitkin ylöspäin (toki syliin otin aina välillä ja olin muuten lähellä. Ettei sentään pimeään huoneeseen yksin suljeta.). Isukki meinas heltyä ja oli jo laittamassa musiikit soimaan ym. ylimääräistä nukutushärdelliä. Vitsi, mitä showta. Kun tämä on nyt aloitettu, on parasta vetää rooli loppuun asti. Jatkaa toistaiseksi. Eli päivärytmi tiukkana, kiinteitä ruokia tarjolle tasaiseen tahtiin ja yösyömiset pois tähän samaan itkuun. Toisin sanoen PYSYÄ KOTONA. Oi joi.

Ai niin. Lapset ovat ovelia. Nukahdettuaan huutosettinsä jälkeen  muutaman minuutin jälkeen pinniksen pohjalta kuului NAURUNHÖRÄHTELYÄ. Just.

Otti sen verran kaaliin se, että Lauri Tähkän konsertti meni sivu suun, jotta meirän pikkupoika joutui unikouluun. Eikä tehnyt heikkoakaan mamille. Mami kovetti itsensä, mutta Santtu ei hoksannut tehdä samaa.

Tunti ja 20 minuuttia kesti ensimmäinen huutosetti. Ensimmäinen puoli tuntia oli vuorotellen ponnekasta ärjyntää, sydäntä raastavaa parkua sekä lohdutonta nyyhkimistä, mutta sitten jo rupes puhti  loppumaan huudosta. Ennen lopullista simahtamista vaiettiin hetkeksi, levättiin pää OMAN pinnasängyn patjalla ja piristyttiin vielä hetkeksi - LEIKKIMÄÄN. Vielä yksi ponnekas mutta lyhyt huutosetti ennen unten maille menoa. Ja mami istui stoalaisen tyynen rauhallisena sängyn vieressä ja lauleskeli epävireisesti mutta vakuuttavasti muutaman kerran Ystävä sä lapsien tai jotain sellaista.
 
Yöllä toki herättiin edelleen pari kertaa syömään, siis oikeasti nälkäänsä, mutta uni tuli silmään ennen kuin pää ehti painua  takaisin sinne OMAN pinnasängyn pohjalle kunnolla.
Halleluja! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaksi jää toinen yösyöttö pois. Mami on alkanut jo haaveilla totaalisen nollaavasta kännitilasta yön valoissa välkehtivässä cityssä.

Ja oi. Tänään itkua kesti enää 20 minuuttia ennen kuin pikku nuppuni antoi periksi Unimatille. Äidin sydän on iloa ja rakkautta täynnä.

Paluu töihin odottaa helmikuun alussa eli noin kahden ja puolen kuukauden päässä. Ajatus herättää ristiriitaisia tuntemuksia: Välillä nämä pimeät päivät kotosalla tuntuvat pitkästyttäviltä ja kaipaan  sosiaalista elämää ja työkavereiden seuraa. Sitten toisaalta aamut kotona ovat ihania pojan kanssa ja tietenkin ajatus erosta on sydäntä riipaiseva. Lohduttavaa on se, että näillä näkymin mies jatkaa pojan hoitamista kotona palattuani töihin.

Vieläköhän ehtisin harrastaa pojan kanssa. Olen ollut niin laiska, etten ole vienyt lastani mihinkään harrastuksiin. En olisi ehtinytkään, koska rakkaimmat hobbymme, syöminen ja nukkuminen, ovat vieneet aikamme.

Juuriltaan läpeensä maalaisen muodonmuutos ensin meneväksi ja riippumattomaksi citysinkuksi  ja lopulta varhaiskeski-iässä monikulttuurisen perheen äidiksi. Vähemmästäkin tulee tarvetta kelailla asioita. Tehdään se nyt kuten nykyaikaan kuuluu - netissä. Ehkäpä joku joskus viitsii kommentoidakin.

Ja tässä elämäni tärkein henkilö pari kuukautta sitten. Tällä hetkellä pojalla on ikää 7,5 kuukautta. Kyllä, yöllä heräillään välillä tunnin välein. Ja kyllä, välillä on vaikea saada yöunille. Se ottaa toisinaan 5 - 7 yrityskertaa ja käytössä on edelleen tissitainnutuskin. Huoh.